Keinoemoiksi ryhtymisemme etenee. Ensimmäinen valmennustapaaminen on takana, samoin haastattelu ja "tupatarkastus". Jännitin molempia aika paljon, mutta kouluttajapari, sosiaalityöntekijä ja kokenut sijaisvanhempi, olivat tosi mukavia ja vitsikin lensi. Meitä on valmennuksessa viisi perhekuntaa, niin lapsiperheitä kuin lapsettomiakin pareja. Kaikkien kanssa tuntui olevan helppo tulla juttuun vaikka kaikilla taisi olla vähän jännitysjäykkyyttä aluksi.

Tupatarkastus ei ollutkaan niin yksityiskohtainen kuin olin ajatellut, ihan vaan katsottiin huoneet ja miten lapset mahtuisivat asumaan. Meillä on siis kolmiossamme työhuone, joka on muuttumassa lastenhuoneeksi valmennuksen aikana. Jos tulokas on niin pieni että tarvitsee vielä yöseuraa niin meidän makuuhuoneeseen mahtuu myös pinnasänky. Sen sijaan haastattelu oli perinpohjainen, ja puhuimme todella monenlaisista asioista: perheistä ja suvuista, laspuuksistamme, kokemuksistamme lastenhoidosta, parisuhteestamme, alkoholin käytöstä, uskonnollisista näkemyksistä, harrastuksista, siitä mikä meille tuottaa onnen ja ilon tunteita. Jutustelu oli melkein kuin olsiimme tehneet tuttavuutta, mutta tutustumisprosessi vain oli yksisuuntainen. Jouduimme käymään läpi myös koko diagnoosiasian: mitä tapahtui, miksi sain diagnoosin ja miksi ja miten se kumottiin. Sekä taustalla vaikuttaneet eron, työuupumuksen ja nykytilanteen tietenkin.

Olin etukäteen odottanut kovasti valmennuksen alkamista ja ajatellut olevani vilkas keskustelija ryhmässä. Toisin kuitenkin kävi, olinkin aika hiljainen. Jälkeenpäin tajusin mistä se johtui: minulla oli koko ajan sellainen tunne etä voin reputtaa tässä elämäni tärkeimmässä hankkeessa jos sanonkin jotain tyhmää. Minusta tuntui että olin koko ajan arvioitavanasa ja että jossakin kohdassa se väistämätön tapahtuisi: minä paljastuisin epäsopivaksi, huonoksi ja kelpaamattomaksi sijaisvanhemmaksi. Haluaisin päästä tästä tunteesta eroon, nauttia koulutuskesta ja koko prosessista, antaa kaikkeni koko ryhmälle, keskustella, osallistua, valmentautua täysin rinnoin. Mutta luultavsti tämä hylkäysten sarja nakuttaa takaraivossa pelkona. Yritän keksiä tapaa työstää pelkoa pois ennen seuraavaa koulutuskertaa. Tämä kirjoittaminen on osa työtäni. 

Toinen huomioni koulutuksessa oli se, että olin muutamaan otteeseen liikutuksen partaalla ja oli vähällä etten kyynelehtinytkin. Siihen oli varmaan parikin syytä. Ensinnäkin tapauskertomukset ja lasten taustojen ajattelu saivat tuntemaan surua ja tuskaa. Toisaalta tähän omaan vanhemmaksi tulemiseemme tai sen mahdollisuuteen liittyy isoja odotuksia ja pelkoja, jotka herättävät minussa tunnemylläkkää. Ehkä on hyvä, että tunneprosessit lähtivät liikkeelle, ehkä tämä on sitä minun valmistautumistani, minun odotusaikaani. Eikös raskaana olevilla naisillakin ole kaikenlaisia tunteiden heilahteluja? 

Saimme mukaamme PRIDE-kirjan ja tehtävänipun ensi viikon kertaa varten. Tänä viikonloppuna meidän on tarkoitus tehdä tehtävät, kummankin omalta osaltaan. Lainasimem myös pari aiheeseen liittyvää videota, ehkä niiden katsomiseenkin on huomenna mahdollisuus. Tuntuu hyvältä käydä tämän matkan vaiheen askelia, yhdessä.