Olen saanut 4,5 vuotta sitten diagnoosin lievästä kakkostyypin kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä. Jouduin silloin sairaalaan pitkän työputken ja sitä seuranneen romahduksen takia ja tuon jakson aikana diagnoosi tehtiin. Sairaalassa olin pari viikkoa ja sairaslomalla sen jälkeen kuukauden. Siitä lähtien olen syönyt lääkkeitä, 300 mg Ketipinoria ja 100 mg Sertralinia. Töissä olen johtavassa asemassa ja vastuullisissa tehtävissä. Silti kaikki on tuon diagnoosin toteamisen jälkeen mennyt hyvin. Olen jopa epäillyt diagnoosia kun mitäänkin ongelmia ei ole ollut. Olen syönyt lääkkeitä silti kiltisti. Hoitavaa lääkäriäkään minulla ei ole, koska olen kuulemma niin terve etten tarvitse hoitosuhdetta. Olen siis käynyt vain silloin tällöin työterveydessä uusimassa reseptiä.

Olen hakeutunut avomieheni kanssa sijaisvanhemmaksi kolmeen eri paikkaan viimeisen vuoden aikana. En kelpaa, puoltavasta lääkärintodistuksesta huolimatta keskustelut loppuvat heti kun sosiaalityöntekijät lukevat diagnoosin. Joku taho mainitsi, että sijaisvanhemmalta vaaditaan erityistä stressinsietokykyä, siksi en kelpaa. Joudun kuitenkin stressaavassa työssäni kestämään todella monenlaisia paineita ja selviydyn niistä varsin hyvin. Ystäväni ja sukulaiseni ovat olleet ihmeissään - heidän mielestään olisin hyvä äiti, rakastava ja pitkäpinnainen. 

En ole miltään taholta saanut selkeää vastausta siihen, onko tämä lopullinen päätös koko loppuelämäni ajan. Jotkut ovat puhuneet epämääräisesti siitä, ettei lääkitystä kannata lopettaa tämän takia - ilmeisesti lääkitys siis aiheuttaa sen esteen. Yhden tahon kanssa kävin oudon keskustelun siitä, miten he voisivat katsoa minun parantuneen. Ei siitä selvää ottanut, mutta lääkitys siinäkin mainittiin, mutta sitten todettiin että pelkkä lääkityksen lopettaminen eri sittenkään riitä. Puhuivat useista vuosista, että joskus monen vuoden päästä kannattaa kysyä uudestaan. Ehkä se oli vain keino päättää puhelu ja päästä minusta eroon. 

Olen nyt 40- vuotias, avomieheni on 42. Emme voi saada biologista lasta ja sijaisvanhemmaksi en kelpaa. Tilanne on aika raastava. Jos vuosia vielä paljonkin odotetaan olemme varmaan liian vanhoja. Adoptiossa pelkään olevan samanlaisia piilokriteerejä - sijaisvanhemmudestakin todetaan että este olisi akuutti terveyden tai mielenterveyden ongelma. Minun ongelmani ei ole akuutti, minulla ei ole mitään ongelmaa - paitsi hullun leima. Terveydentilani on normaali ja hyvä. Väitän jopa olevani normaalia parempi paineensietäjä.

Blogini tarkoitus on kertoa prosessin etenemisestä ja sen herättämistä ajatuksista. En tunne ketään toista, jolla olisi samanlainen tilanne, joten olisi myös mukavaa kuulla kommentteja ja muiden kokemuksia. Päässäni yörii kysymyksiä: Onko kenelläkään muulla kokemuksia sijaisvanhemmuudesta tällä diagnoosilla? Onko joku kelvannut sijaisvanhemmaksi vai onko diagnoosi aina este? Jos joku on päässyt tällä diagnoosilla sijaisvanhemmiksi, miten arki on sujunut? Entä adoptio, voisimmeko kelvata adoptiovanhemmiksi. Kommentit ovat tervetulleita, mutta toivon asiallisia kommentteja. Ja blogia saa jakaa!