Juhuu! 

Viimeisin hoitokokous lääkärin ja hoitajan kanssa johti siihen, että lääkäri soitti minulle joitakin päiviä sitten ettei kaksisuuntaisen mielialahäiriön diagnoosille ole kohdallani mitään perusteita. Niinpä se puretaan ja poistetaan potilastiedoistani! 

Tämä merkitsee sitä, ettei minulla pitäisi olla mitään estettä toimia sijaisvanhempana!

Puhelinsoiton jälkeen olin niin liikuttunut, että oli pakko kertoa työkavereille mistä itkuni johtui: ilosta. Siitä, että minulle oli annettu lupa uudestaan toivoa lasta, haaveilla äitiydestä - sijaisäitiydestä.

Sillä välin olen lääkärin ohjeistuksen mukaan lopettanut syksyllä kokonaan masennuslääkityksen ja alkanut vähentämään tasaavaa lääkettä Ketipinoria hiljakseen. Hitaasti siksi, että olen kuitenkin syönyt niitä niin pitkään. Masennuslääkkeen lopettamisessa 2-3 viikkoa olivat hirveää mylläkkää, tunteiden vuoristorataa, itkua ja hammasten kiristystä. Sitten alkoi helpottaa. Ja sittemmin, joulukuun jälkeen, olo on ollut ihan normaali. 

Nyt vähennellään siis tuota jäljelläolevaa Ketipinoria. Aloitin urakan pari kuukautta sitten 300 milligrammasta ja nyt ollaan puolivälissä, 150 mg:n annoksessa. Kesäkuun alussa pitäisi tämäkin lääke olla vihdoin loppu, slut, poissa kuvioista. Siis vajaan kahden kuukauden päästä! 

Olen jo katsellut sijaisvanhemmille tarkoitettuja PRIDE-koulutuksia syksylle. Kesällä niitä ei harmi kyllä järjestetä. Silti jännittää laittaa hakemuksia sijaisvanhemmaksi niille palveluntarjoajille, joiden kanssa törmäsimme seinään aiemmin diagnossin vuoksi. Pelottaa, että he kaivavat vanhat paperit esiin ja päättävät joka tapauksessa varmuuden vuoksi olla peloissaan ja evätä meiltä sijaisvanhemmuuden. Olihan minulla edellisissäkin hakemuskissa liitteenä lääkärinlausunto, jossa lääkäri suositteli minua sijaisvanhemmaksi. Entä jos nyt lääkärintodistuksesta huolimatta he toteavat olevansa toista mieltä? 

Mietiskelen myös, ketä palveluntarjoajaa meidän kannattaisi lähestyä: kaupunkia, kuntayhtymää vai järjestöä? Kaupungilla oli lisäehtona kolmen vuoden yhdessä osoitteessa asuminen, sekin meillä tulee täyteen 30.6. 

Olemme askeleen lähempänä unelmien toteutumista. Vielä en kuitenkaan uskalla iloita liikaa, ettei taas tule pettymystä. Odotan sitä aikaa, kun uskallan alkaa odottamaan toden teolla: miettimään, millainen äiti haluan olla, mitä pitäisi ottaa huomioon, uskallan alkaa kyseenalaistamaan äitinä toimimisen edellytyksiäni niin, ettei koko äitiyteni ole vaakalaudalla. Tähän asti olen vain joutunut uskomaan, todistelemaan, vakuuttamaan ja osoittamaan järkähtämättömästi kykeneväisyyttäni. Ehkä sitten jos pääsemme PRIDEen saakka, ehkä sitten uskallan alkaa myös avoimesti jännittämään, pelkäämään, kyseenalaistamaan ja tunnustamaan myös haavoittuvaisuuteni.

Nyt vielä malttia, vaikkakin täynnä iloa ja helpotuksen tunnetta!