Rustasimme kesäloman aluksi perhehoitohakemuksen kuntoon. Kerroimme lapsuudenkodeistamme, perheistämme, töistämme, harrastuksistamme, parisuhteestamme ja kodistamme. Vastasimme kysymyksiin siitä, millaisia kasvattajia olemme, mitä odotuksia meillä on lapselle ja miten suhtaudumme yhteistyöhön ja sen hankaluuksiin biologisten vanhempien kanssa. Etenkin kasvatuskysymys oli itselleni hankala: eikö jokainen lapsi tarvitse omanlaisiaan keinoja ja tapoja kasvattaa, juuri sellaisia jotka hänen persoonallisuuteensa ja tilanteeseensa sopivat? Vastasin lopulta jotain yleistä siitä, mitä ajattelen kasvattamisesta; välittämisestä, turvallisista rajoista ja ohjaamisesta, lapsen kuuntelemisesta, molemminpuolisesta kunnioittamisesta ja luottamuksesta, lempeydestä. 

Hakemuksen postittamisen jälkeen läksimme pitkälle pyörämatkalle naapurimaahan. Eilen viimeisellä etapilla avasin pitkästä aikaa sähköpostin ja sielläpä odottikin ilouutinen: meidät on hyväksytty syksyllä alkavaan PRIDE-koulutukseen! Kyllä on nyt hyvä mieli!

Tietenkin uutinen tuo mukanaan myös uusia jännittämisen aiheita: millainen koulutus on, antaako se riittävät valmiudet erilaisiin tilanteisiin, keitä siellä tapaamme, mitä koulutuksen jälkeen tapahtuu ja milloin meille voisi muuttaa pieni ihminen Tämä uusi jännitys on kuitenkin sävyltään valoisaa ja lämmintä verrattuna entiseen raskaaseen jännittämiseen kelpaamattomuudesta.