Olen ruvennut miettimään paljon sitä, onko minulla todella sairaus, josta olen diagnoosin saanut. Ennen en sitä kovin kummoisesti ajatellut, luin pari infolappua lävitse ja yritin ryhtyä elämään niiden ohjeiden mukaan: pitämään huolta päivittäisistä ruokailuista ja unirytmin säännöllisyydestä, rauhoittamaan menoja ja tilannetta kun on paljon säpinää, syömään säännöllisesti ja tunnollisesti lääkkeet. En ajatellut muuten kuin että syödään nyt kaikki määrätyt lääkkeet kun kerran niistä ei suurempaa haittaakaan tunnu olevan ja elämä on nyt tasaista ja normaalia. Lääkkeet olen heittänyt iltaisin huolettomasti huiviin niinkuin mitkä tahansa mansikkarakeet. En tiedä johtuuko tasaisuus ja oireettomuus, jota on pian kestänyt viisi vuotta, lääkkeistä vai siitä, ettei minulla olekaan mitään sairautta, josta oireita voisi tulla. Avomieheni on kertonut, ettei ole havainnut minussa mitään hypomaanisia, maanisia tai depressiivisiä oirehdintoja koko sinä miltei neljän vuoden aikana, jonka yhdessä olemme olleet - ja hän kyllä ne tuntee ja tunnistaa, sillä hänellä on lähikaveripiirissä muutama bipolaarihäiriöinen.

Eilen oireidenhallintaryhmässä pohdittiin hypomanian ensioireita. Minulla on ollut vain se yksi uupumukseen päätynyt hillitön työjakso, josta myöhemmin sain kuulla että se tulkittiin hypomaniaksi. En siis oikein pysty kuvittelemaan niitä ensioireita. Yhdessä saimme ryhmässä esiin oirekarttaa: puheliaisuuden lisääntyminen, sosiaalisuuden lisääntyminen, seksuaalisen aktiivisuuden lisääntyminen, väsymyksen puute, vähäinen nukkuminen, ajatusten nopea lento ja ideointi ja niin edelleen. Tämä hämmensi minua entisestään: koen olevani luonteeltani puhelias, sosiaalinen, idearikas ja innostuva - ja näitä ominaisuuksia tietenkin tarvitsen myös joka päivä työssäni. Nämä piirteet siis sopivat minuun oikeastaan enemmän tai vähemmän aina. Olenko siis koko ajan "sairas"? Vai koko ajan terve? Mikä on sairautta, mikä impulsiivista ja ulospäinkääntynyttä luonnetta? Oliko työjaksoni yksinäisyydestä ja työn paljoudesta sekä inspiroivuudesta johtunut yksittäinen ylilyönti, joka uuvutti minut vai hypomaanisen kauden aikaansaama depressioko minuun iski viisi vuotta sitten? Entä sitten väsymyksen puute, vähäinen nukkuminen ja seksuaalisuuden lisääntyminen: minä tarvitsen aina pitkät unet voidakseni hyvin enkä koskaan ole ollut mikään kovin seksuaalisesti vilkas ihminen. Nämä eivät siis päde minuun lainkaan.

Onneksi ensi viikolla on hoitokokous, jossa voin esittää näitä kysymyksiä lääkärille. Jospa minulla ei olekaan 2-suuntaista mielialahäiriötä? Jos diagnoosi poistuu ja lääkitys lopetetaan? Muuttuisiko silti mikään, olenko loppuelämäni merkittyjen kirjoissa, joka tapauksessa?