Luin vuonna 2012 ilmestyneen Suomen Kuvalehden jutun sosiaalipäivystyksen arjesta. Ankeaa, kamalaa, ahdistavaa kaikki pienten ja suurempienkin lasten hätä. Toivoisimme niin kovasti, että voisimme auttaa - sijaisperheitä ei vain toistaiseksi riitä kaikille. Tietenkin on jo traumaattista se, että pieni ihminen joutuu lähtemään pois kotoaan, pois vanhempiensa hoivasta. Mutta silti se on toisinaan parempi vaihtoehto kuin jäädä huonoon tilanteeseen rikkonaiseen kotiin, jossa joutuu pelkäämään tai ei saa riittävää huolenpitoa ja hoivaa. Siksi sijaisperheitä tarvitaan, enemmän kuin niitä tällä hetkellä on. 

Lapset pyritään ensisijaisesti sijoittamaan perheisiin ja tämä periaate on kirjattu myös lakiin. Se ei kuitenkaan kaikille ole mahdollista, koska sijaisperheitä ei ole tarpeeksi. Jotkut sijoitetaan väliaikaisesti laitokseen, toiset pysyvämmin juuri tästä syystä. Kaikkia ei tietenkään koskaan voida sijoittaa tavallisiin perheisiin, tämä on tilanne silloin, jos lapsi on erityishoidon tarpeessa, siis tarvitsee sellaista ammatillista osaamista, jota tavallinen perhe ei kykene tarjoamaan. Silloin kyseeseen voi tulla ammatillinen perhekoti tai laitoshoito. Mutta ne kaikki lapset, joille perhehoito olisi paras vaihtoehto, eivät pääse perheisiin, koska perheitä ei ole tarpeeksi.

Olen miettinyt paljon, mikä on hylättyjen perheiden määrä, ja millaisin perustein hylkäyspäätöksiä tehdään. Kaiken kaikkiaan toivoisin, että perhehoitoon saataisiin yhteneväiset ohjeet ja kriteerit ja että kaikkien perhehoiodsta vastaavien organisaatioiden toimintaohjeet ja perheiden valitsemisprosessit tulisivat julkisiksi ja läpinäkyviksi. Mielestäni se on kaikkien etu: sijaisperhettä tarvitsevien lasten, sijaisperheeksi haluavien aikuisten, organisaatioiden ja sosiaali- ja terveysviranomaisten etu. Oikeastaan tämän pitäisi olla itsestään selvää länsimaisessa oikeusvaltiossa.

Nykyinen tilanne on kuitenkin, että kaikilla organisaatioilla on omat kriteerinsä, jotka eivät moneltakaan osin perustu lakiin ja asetuksiin vaan sovittuihin käytäntöihin, joita ei useinkaan kerrota organisaation ulkopuolelle, saati että käytäntöjen perustelut tuotaisiin julkisiksi. Päätöksistä ei kerrota perusteluja eikä päätöksentekijöitä. Päätöksistä ei myöskään voi valittaa. Minusta kaikki tämä kuulostaa uskomattomalta 2000 -luvun Suomessa!

Toivon, että lastensuojelulain uudistus tuo tilanteeseen parannuksen. Toivon, että sosiaalipuolelle saadaan samankaltainen asiakkaan oikeusturva kuin terveydenhoidon alalla on niin, että päätöksen tekijät ja perustelut saa tietoonsa ja että päätöksistä voi valittaa niinkuin epäilemistään hoitovirheistäkin. Toivon totisesti, vaikka valmistelussa mukana ovatkin olleet juuri nämä samat tahot, jotka eivät ainakaan tähän saakka toimintansa läpinäkyvyydellä ole päässeet loistamaan.