Kolme viikkoa sitten hoitokokouksessa sain luvan ensin kolmeksi viikoksi puolittaa masennuslääkkeen ja sitten jättää kokonaan pois. No niin, nyt se kolme viikkoa on ohi ja olen ensimmäistä päivää kokonaan ilman Sertralinia. Hyvin on mennyt, oikeastaan paljon helpommin kuin osasin arvellakaan luettuani paljon kaikista mahdollsiista vieroitusoireista. Oikeastaan vain muutamana ensimmäisenä päivänä tuli pieniä sähikäisiä päähän, niinkuin sellaisia yhtäkkisiä pieniä sähköiskuja. Pari kertaa huimasi vähän. Ja siinä se sitten oli. Katsotaan millaista oiretta tulee nyt kun lääke on kokonaan nollassa.

Seuraavaksi haluaisin käydä purkamaan Ketipinoria. Lääkäri soittaa minulle maanantaina, katsotaan mitä mieltä hän on! Tuntuu mahtavalta kun saa lääkitystä pois ja voi pikkuhiljaa saada sairaan viittaa harteiltaan alas. Toisaalta törmäsin stigmatisointiin taas kerran. Vaihdoin vakuutusyhtiötä, koska sain toisesta firmasta paremman tarjouksen. Kuulemma ei tarvittu mitään terveysselvityksiä tai muuta ja kaikki vanhatkin sairaudet ja vammat kuuluisivat automaattisesti uuden vakuutuksen piiriin. Kuulostipa hyvältä! Ei kun nimi paperiin ja vanhasta yhtiöstä eroaminen! Kunnes sitten eilen sainkin yllättäen sähköpostia uudesta vakuutusyhtiöstä: tarvitaan selvityksiä terveydestä. Kysyin mitä selvityksiä, vastaus kuului: mielialahäiriöstä. Kerroin tilanteen; historian ja nykyhetken, vastauksena tuli että tarvitaan lääkärinlausunto ja sekin ennen 13.12. Koitin selittää, ettei minulla ole mitään lausuntoa olemassa, vaan sitä varten pitäisi varata erikseen lääkärinaika, mikä ei ole minun tapauksessani ennenkään ollut kovin helppoa, koska olen ns. terve. Minimissään ajan saamiseen on mennyt kuukausi, tavallisesti kauemmin - jos olen lainkaan saanut aikaa. Yritin myös tiedustella millaista lausuntoa tarvitaan, enhän voi vain pyytää lääkärinaikaa ja käskeä kirjoittamaan lausuntoa... 

Tuntuu että taas joku on pelästynyt kauheasti kamalaa kaksisuuntainen mielialahäiriö -termiä, jonka taas yltiörehellisenä kirjoitin täyttämääni terveysselvityspaperiin. Kiukuttaa ja harmittaa, taasko minä olen epäkelpo johonkin? Itse olen ajatellut eläväni varsin tavallista elämää, ei minulla ole minkäänlaista oireilua. Paitsi aina silloin kun iso paha diagnoosi nostaa esteitä tielleni, silloin teksi mieli kiljua turhautumisesta ja epäreiluuden tunteesta.

Voi kunpa pian saisin lääkityksen pois ja diagnoosin purettua! Jos se vapautuksen päivä joskus koittaa, tuntuu silti tosi kurjalta kaikkien niiden muiden kannalta, joilla tämänkaltaisia diagnooseja on: ei ole helppoa monikaan ihan tavallinen asia, vaikka asiat olisivat kuinka kunnossa ja mallillaan.