Keinoemoiksi ryhtymisemme etenee. Ensimmäinen valmennustapaaminen on takana, samoin haastattelu ja "tupatarkastus". Jännitin molempia aika paljon, mutta kouluttajapari, sosiaalityöntekijä ja kokenut sijaisvanhempi, olivat tosi mukavia ja vitsikin lensi. Meitä on valmennuksessa viisi perhekuntaa, niin lapsiperheitä kuin lapsettomiakin pareja. Kaikkien kanssa tuntui olevan helppo tulla juttuun vaikka kaikilla taisi olla vähän jännitysjäykkyyttä aluksi.

Tupatarkastus ei ollutkaan niin yksityiskohtainen kuin olin ajatellut, ihan vaan katsottiin huoneet ja miten lapset mahtuisivat asumaan. Meillä on siis kolmiossamme työhuone, joka on muuttumassa lastenhuoneeksi valmennuksen aikana. Jos tulokas on niin pieni että tarvitsee vielä yöseuraa niin meidän makuuhuoneeseen mahtuu myös pinnasänky. Sen sijaan haastattelu oli perinpohjainen, ja puhuimme todella monenlaisista asioista: perheistä ja suvuista, laspuuksistamme, kokemuksistamme lastenhoidosta, parisuhteestamme, alkoholin käytöstä, uskonnollisista näkemyksistä, harrastuksista, siitä mikä meille tuottaa onnen ja ilon tunteita. Jutustelu oli melkein kuin olsiimme tehneet tuttavuutta, mutta tutustumisprosessi vain oli yksisuuntainen. Jouduimme käymään läpi myös koko diagnoosiasian: mitä tapahtui, miksi sain diagnoosin ja miksi ja miten se kumottiin. Sekä taustalla vaikuttaneet eron, työuupumuksen ja nykytilanteen tietenkin.

Olin etukäteen odottanut kovasti valmennuksen alkamista ja ajatellut olevani vilkas keskustelija ryhmässä. Toisin kuitenkin kävi, olinkin aika hiljainen. Jälkeenpäin tajusin mistä se johtui: minulla oli koko ajan sellainen tunne etä voin reputtaa tässä elämäni tärkeimmässä hankkeessa jos sanonkin jotain tyhmää. Minusta tuntui että olin koko ajan arvioitavanasa ja että jossakin kohdassa se väistämätön tapahtuisi: minä paljastuisin epäsopivaksi, huonoksi ja kelpaamattomaksi sijaisvanhemmaksi. Haluaisin päästä tästä tunteesta eroon, nauttia koulutuskesta ja koko prosessista, antaa kaikkeni koko ryhmälle, keskustella, osallistua, valmentautua täysin rinnoin. Mutta luultavsti tämä hylkäysten sarja nakuttaa takaraivossa pelkona. Yritän keksiä tapaa työstää pelkoa pois ennen seuraavaa koulutuskertaa. Tämä kirjoittaminen on osa työtäni. 

Toinen huomioni koulutuksessa oli se, että olin muutamaan otteeseen liikutuksen partaalla ja oli vähällä etten kyynelehtinytkin. Siihen oli varmaan parikin syytä. Ensinnäkin tapauskertomukset ja lasten taustojen ajattelu saivat tuntemaan surua ja tuskaa. Toisaalta tähän omaan vanhemmaksi tulemiseemme tai sen mahdollisuuteen liittyy isoja odotuksia ja pelkoja, jotka herättävät minussa tunnemylläkkää. Ehkä on hyvä, että tunneprosessit lähtivät liikkeelle, ehkä tämä on sitä minun valmistautumistani, minun odotusaikaani. Eikös raskaana olevilla naisillakin ole kaikenlaisia tunteiden heilahteluja? 

Saimme mukaamme PRIDE-kirjan ja tehtävänipun ensi viikon kertaa varten. Tänä viikonloppuna meidän on tarkoitus tehdä tehtävät, kummankin omalta osaltaan. Lainasimem myös pari aiheeseen liittyvää videota, ehkä niiden katsomiseenkin on huomenna mahdollisuus. Tuntuu hyvältä käydä tämän matkan vaiheen askelia, yhdessä. 

Rustasimme kesäloman aluksi perhehoitohakemuksen kuntoon. Kerroimme lapsuudenkodeistamme, perheistämme, töistämme, harrastuksistamme, parisuhteestamme ja kodistamme. Vastasimme kysymyksiin siitä, millaisia kasvattajia olemme, mitä odotuksia meillä on lapselle ja miten suhtaudumme yhteistyöhön ja sen hankaluuksiin biologisten vanhempien kanssa. Etenkin kasvatuskysymys oli itselleni hankala: eikö jokainen lapsi tarvitse omanlaisiaan keinoja ja tapoja kasvattaa, juuri sellaisia jotka hänen persoonallisuuteensa ja tilanteeseensa sopivat? Vastasin lopulta jotain yleistä siitä, mitä ajattelen kasvattamisesta; välittämisestä, turvallisista rajoista ja ohjaamisesta, lapsen kuuntelemisesta, molemminpuolisesta kunnioittamisesta ja luottamuksesta, lempeydestä. 

Hakemuksen postittamisen jälkeen läksimme pitkälle pyörämatkalle naapurimaahan. Eilen viimeisellä etapilla avasin pitkästä aikaa sähköpostin ja sielläpä odottikin ilouutinen: meidät on hyväksytty syksyllä alkavaan PRIDE-koulutukseen! Kyllä on nyt hyvä mieli!

Tietenkin uutinen tuo mukanaan myös uusia jännittämisen aiheita: millainen koulutus on, antaako se riittävät valmiudet erilaisiin tilanteisiin, keitä siellä tapaamme, mitä koulutuksen jälkeen tapahtuu ja milloin meille voisi muuttaa pieni ihminen Tämä uusi jännitys on kuitenkin sävyltään valoisaa ja lämmintä verrattuna entiseen raskaaseen jännittämiseen kelpaamattomuudesta.

Nyt on viikon verran elelty kokonaan ilman lääkitystä. Kokonaan ilman ongelmia ei lopetus ole sujunut, mutta ei liene ihme, että kroppa on ihmeissään kun viidentoista vuoden lääkkeiden syömisen jälkeen kemikaalitaso heilahtaa eri asentoon. Menee varmaan jonkin aikaa ennen kuin olo tasaantuu. Nyt olen siis valvoskellut usamman yön hikisenä sängyssä kieriskellen. Olo on sitä myöten aika väsähtänyt ja kelmeä. Lisämausteena on ollut tajuton flunssa, poskiontelon- ja keuhkoputkentulehduksineen, nam. Viime yönä sain kuitenkin nukuttua jopa 7 tuntia! Eli kyllä tämä tästä voitoksi kääntyy!

Muuten on voittajaolo, tupakointikin on tässä samalla saanut jäädä. En halua siirtää lapsille esimerkkiä tällaisestakaan huonosta tavasta. Olemme mieheni kanssa sopineet, että laadimme uudet hakemukset "puhtailla papereilla" juhannuksen jälkeen. Silloin pitäisi monen asian olla oikeassa asennossa, diagnoosit ja lääkitykset poissa, tupakointi loppunut, yhdessä asumista takana kolme vuotta (sekin on yhdellä palveluntarjoajalla erityiskriteerinä) ja aikaa syventyä papereiden kysymyksiin ja niihin vastaamiseen. Kysymykset eivät nimittäin ole aivan yksinkertaisia, toisaalta niitä on ihan mielenkiintoistakin miettiä: Millainen kasvattaja olet? Millaiset ovat suhteesi perheeseesi ja sukulaisiisi? Suhtautumisesi epäsosiaaliseen käytökseen? 

Toiveena olisi päästä syksyllä alkavaan PRIDE-koulutukseen. Jännittää, mutta pitkästä aikaa toiveikkaalla ja hyvällä tavalla! 

Juhuu! 

Viimeisin hoitokokous lääkärin ja hoitajan kanssa johti siihen, että lääkäri soitti minulle joitakin päiviä sitten ettei kaksisuuntaisen mielialahäiriön diagnoosille ole kohdallani mitään perusteita. Niinpä se puretaan ja poistetaan potilastiedoistani! 

Tämä merkitsee sitä, ettei minulla pitäisi olla mitään estettä toimia sijaisvanhempana!

Puhelinsoiton jälkeen olin niin liikuttunut, että oli pakko kertoa työkavereille mistä itkuni johtui: ilosta. Siitä, että minulle oli annettu lupa uudestaan toivoa lasta, haaveilla äitiydestä - sijaisäitiydestä.

Sillä välin olen lääkärin ohjeistuksen mukaan lopettanut syksyllä kokonaan masennuslääkityksen ja alkanut vähentämään tasaavaa lääkettä Ketipinoria hiljakseen. Hitaasti siksi, että olen kuitenkin syönyt niitä niin pitkään. Masennuslääkkeen lopettamisessa 2-3 viikkoa olivat hirveää mylläkkää, tunteiden vuoristorataa, itkua ja hammasten kiristystä. Sitten alkoi helpottaa. Ja sittemmin, joulukuun jälkeen, olo on ollut ihan normaali. 

Nyt vähennellään siis tuota jäljelläolevaa Ketipinoria. Aloitin urakan pari kuukautta sitten 300 milligrammasta ja nyt ollaan puolivälissä, 150 mg:n annoksessa. Kesäkuun alussa pitäisi tämäkin lääke olla vihdoin loppu, slut, poissa kuvioista. Siis vajaan kahden kuukauden päästä! 

Olen jo katsellut sijaisvanhemmille tarkoitettuja PRIDE-koulutuksia syksylle. Kesällä niitä ei harmi kyllä järjestetä. Silti jännittää laittaa hakemuksia sijaisvanhemmaksi niille palveluntarjoajille, joiden kanssa törmäsimme seinään aiemmin diagnossin vuoksi. Pelottaa, että he kaivavat vanhat paperit esiin ja päättävät joka tapauksessa varmuuden vuoksi olla peloissaan ja evätä meiltä sijaisvanhemmuuden. Olihan minulla edellisissäkin hakemuskissa liitteenä lääkärinlausunto, jossa lääkäri suositteli minua sijaisvanhemmaksi. Entä jos nyt lääkärintodistuksesta huolimatta he toteavat olevansa toista mieltä? 

Mietiskelen myös, ketä palveluntarjoajaa meidän kannattaisi lähestyä: kaupunkia, kuntayhtymää vai järjestöä? Kaupungilla oli lisäehtona kolmen vuoden yhdessä osoitteessa asuminen, sekin meillä tulee täyteen 30.6. 

Olemme askeleen lähempänä unelmien toteutumista. Vielä en kuitenkaan uskalla iloita liikaa, ettei taas tule pettymystä. Odotan sitä aikaa, kun uskallan alkaa odottamaan toden teolla: miettimään, millainen äiti haluan olla, mitä pitäisi ottaa huomioon, uskallan alkaa kyseenalaistamaan äitinä toimimisen edellytyksiäni niin, ettei koko äitiyteni ole vaakalaudalla. Tähän asti olen vain joutunut uskomaan, todistelemaan, vakuuttamaan ja osoittamaan järkähtämättömästi kykeneväisyyttäni. Ehkä sitten jos pääsemme PRIDEen saakka, ehkä sitten uskallan alkaa myös avoimesti jännittämään, pelkäämään, kyseenalaistamaan ja tunnustamaan myös haavoittuvaisuuteni.

Nyt vielä malttia, vaikkakin täynnä iloa ja helpotuksen tunnetta!

Olen ollut pian kaksi viikkoa ilman masennuslääkkeitä ja saanut kokea jonkin verran vieroitusoireita. Huimauksen ja kuvotuksen lisäksi minulla on ollut tunteiden heittelyä. Olen saanut kiukuttelukohtauksia kotona ihan mitättömistä asioista ja toisaalta liikuttunut kyyneliin päivittäin monen asian kohdalla. Tasa-arvoista avioliittolakia koskeneen äänestyksen tunnelmista tirautin tuon tuosta liikuttuneena siitä, että Suomi otti niin tärkeän askeleen tasa-arvoisempaa yhteiskuntaa kohti ja herkistyin tuttujen Facebook-kommentteja lukiessani. Kotiliettä lukiessani sainkin sitten jo oikein kunnon ulvontakohtauksen, kun luin juttua sijaisperheestä ja siitä, kuinka sijoitettu lapsi oli osoittanut Simbergin Haavoitettu enkeli -taulun enkeliä ja sanonut olevansa se. Ylipäätään elämä on ollut pari viikkoa jatkuvaa Pee-Äm-Ässää kovalla kierteellä ja reippaalla otteella. 

Luin eri lähteistä, että vieroitusoireiden kesto voi olla kolmekin viikkoa. Toisaalta, hitto vie, sehän tarkoittaisi että reilun viikon päästä oltaisiin jo selvillä vesillä! Maaliviiva siis häämöttää jo!

Tapasin eilen sairaanhoitajan psykan polilla. Hän ei ollut kuullut kertomani kaltaisista tilanteista arjessa Diagnoosin kanssa: siitä, että vakuutusyhtiö pyytelee epäluuloisena lääkärinlausuntoja tapaturma- ja henkivakuutusta varten; siitä, että verenluovutus on mahdotonta - ei lääkkeiden vaan Diagnoosin vuoksi; siitä, että työhöntulotarkastuksessa selvinnyt Diagnoosi on joillekin ollut työsuhteen purkamisen syynä vaikkei se olekaan työkykyyn vaikuttanut. Eikä siis ollut ennen tutustumistamme tiennyt myöskään, ettei tällä Diagnoosilla kelpaa sijaisvanhemmaksi. Jos näin heikkoa on terveydenhoitohenkilöstön tuntemus mielenterveysdiagnoosin saaneiden arjen käytännön kompastuskivistä, jotain pitäisi tehdä. Hoitajat ja lääkärit voisivat tietoa jakamalla auttaa Diagnoosin saaneita ymmärtämään ennakkoluuloja ja valmistautumaan niihin etukäteen ja mielenterveysseurat voisivat jakaa paremmin eri tahoille tutkittua tietoa kumoamaan ennakkoluuloja. Lääkäreiden voisi myös olla hyvä harkita tarkkaan ennen diagnosoimista ja langettaa Diagnoosi vain erityisen painavista syistä moneen kertaan sen varmistettuaan, jotta vältettäisiin potilaan turhat taistelut Diagnoosin kanssa eri viranomaisten ja muiden asioimispaikkojen kanssa.

(PS: olen tarkoituksella kirjoittanut tähän Diagnoosin isolla alkukirjaimella, jotta olisi selvää että kirjoitan nimenomaan 2-suuntaisen mielialahäiriön diagnoosista kirjoittamatta sanahirviötä joka kerta kokonaisuudessaan. Ja jollain hassulla tavalla tämä diagnoosi tuntuu niin isolta ja moneen vaikuttavalta asialta, että se ikään kuin vaatii tulla kohdelluksi kunnioittavasti siitä kirjoitettaessakin.)