Olin eilen kuuntelemassa Auroran sairaalan mielialahäiriökeskuksen järjestämää luentoa kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä. Opin, että kerran langetettu diagnoosi kaksisuuntaisesta, olkoon tyyppiä 1 tai 2, pysyy elinikäisesti. Se puretaan ainoastaan, jos on syytä epäillä että diagnoosi on tehty väärin perustein. Diagnoosin saamiseksi riittää, että sairastaa yhden masennusjakson ja yhden mielialan kohoamisen. Kohoaminen voi olla myös luonteeltaan lievää eli hypomaanista, ei tarvita varsinaista maniajaksoa. Silloin puhutaan tyypistä 2.

Lääkkeet ylläpitovaiheessa, eli kun mitään varsinaista sairausjaksoa ei ole, ovat yleisesti vain yhden lääkkeen varassa, ketiapiinin eli Ketipinorin lisäksi ei siis tarvittaisi masennuslääkettä lisäksi. Pitääkin yirttää puhua siitä jos jossain vaiheessa pääsen lääkäriin, pyytää masennuslääkkeen poistamista hoitosuunnitelmastani. Lisäksi kuulin, että lääkkeiden lopettamista kokonaan voidaan kokeilla kun oireetonta jaksoa on kestänyt viisi vuotta. Eli käytännössä puolen vuoden kuluttua voisin pyytää kokonaan lääkkeiden lopettamista.

Nyt pitäisi siis yrittää entistä pontevammin saada tavata hoitavaa lääkäriä. joka minulle on nimetty. En kyllä muista nimeäkään, olen tavannut hänet vain kerran joskus vuosi sitten. Huomenna tapaan psykiatrisen sairaanhoitajan, yritän pyytää häneltä lääkärille tapaamista, koska sairaanhoitajahan ei voi muuttaa lääkitystä.

Kysyin myös mitä he ammattilaisina ajattelevat esimerkiksi pienen lapsen kanssa valvomisesta kun kaksisuuntaisen mielialahäiriön hoidossa suositellaan valvomisen välttämistä. Kuulemma asian voi ratkaista niin, että isä heräilee yöllä vauvan kanssa, tai että joku muu sukulainen tulee autamaan pahimman heräilyvaiheen ajaksi. Ja siten on kuulemma niitäkin, joiden vointiin valvomiset ja herätykset eivät lainkaan vaikuta. Luulen kuuluvani heihin, koska epäsäännölliset työajatkaan eivät ole vointiini vaikuttaneet.

Summa summarum, ymmärsin  että taudinkuvani on lievä eikä haittaa äitiyttä ja että lääkehoitoani kannattaa alkaa vähentämään kun vointi on ollut näin kauan vakaa.

Positiivisia uutisia siis! Lääkärinlausunnossanikin tosin todettiin jo viime vuonna ettei estettä sijaisvanhemmuudelle terveydellisistä syistä ole vaan minua ja sairaushistoriaani tutkinut lääkäri suositteli minua sijaisvanhemmaksi. Sekään ei kylläkään sosiaalityöntekijöille kelvannut, vaan he päättivät etten sittenkään kelpaa, nimenomaan terveydellisistä syistä. Ehkä jossain vaiheessa jonkin sijoituksia järjestävän ja sijaisperheitä rekrytoivan tahon sosiaalityöntekijät kuitenkin uskovat lääkäriä. Toivoa sopii. Minä toivon.