Puhelinsoiton jälkeen olin niin liikuttunut, että oli pakko kertoa työkavereille mistä itkuni johtui: ilosta. Siitä, että minulle oli annettu lupa uudestaan toivoa lasta, haaveilla äitiydestä - sijaisäitiydestä.

Sillä välin olen lääkärin ohjeistuksen mukaan lopettanut syksyllä kokonaan masennuslääkityksen ja alkanut vähentämään tasaavaa lääkettä Ketipinoria hiljakseen. Hitaasti siksi, että olen kuitenkin syönyt niitä niin pitkään. Masennuslääkkeen lopettamisessa 2-3 viikkoa olivat hirveää mylläkkää, tunteiden vuoristorataa, itkua ja hammasten kiristystä. Sitten alkoi helpottaa. Ja sittemmin, joulukuun jälkeen, olo on ollut ihan normaali. 

Nyt vähennellään siis tuota jäljelläolevaa Ketipinoria. Aloitin urakan pari kuukautta sitten 300 milligrammasta ja nyt ollaan puolivälissä, 150 mg:n annoksessa. Kesäkuun alussa pitäisi tämäkin lääke olla vihdoin loppu, slut, poissa kuvioista. Siis vajaan kahden kuukauden päästä! 

Olen jo katsellut sijaisvanhemmille tarkoitettuja PRIDE-koulutuksia syksylle. Kesällä niitä ei harmi kyllä järjestetä. Silti jännittää laittaa hakemuksia sijaisvanhemmaksi niille palveluntarjoajille, joiden kanssa törmäsimme seinään aiemmin diagnossin vuoksi. Pelottaa, että he kaivavat vanhat paperit esiin ja päättävät joka tapauksessa varmuuden vuoksi olla peloissaan ja evätä meiltä sijaisvanhemmuuden. Olihan minulla edellisissäkin hakemuskissa liitteenä lääkärinlausunto, jossa lääkäri suositteli minua sijaisvanhemmaksi. Entä jos nyt lääkärintodistuksesta huolimatta he toteavat olevansa toista mieltä? 

Mietiskelen myös, ketä palveluntarjoajaa meidän kannattaisi lähestyä: kaupunkia, kuntayhtymää vai järjestöä? Kaupungilla oli lisäehtona kolmen vuoden yhdessä osoitteessa asuminen, sekin meillä tulee täyteen 30.6. 

Olemme askeleen lähempänä unelmien toteutumista. Vielä en kuitenkaan uskalla iloita liikaa, ettei taas tule pettymystä. Odotan sitä aikaa, kun uskallan alkaa odottamaan toden teolla: miettimään, millainen äiti haluan olla, mitä pitäisi ottaa huomioon, uskallan alkaa kyseenalaistamaan äitinä toimimisen edellytyksiäni niin, ettei koko äitiyteni ole vaakalaudalla. Tähän asti olen vain joutunut uskomaan, todistelemaan, vakuuttamaan ja osoittamaan järkähtämättömästi kykeneväisyyttäni. Ehkä sitten jos pääsemme PRIDEen saakka, ehkä sitten uskallan alkaa myös avoimesti jännittämään, pelkäämään, kyseenalaistamaan ja tunnustamaan myös haavoittuvaisuuteni.

Nyt vielä malttia, vaikkakin täynnä iloa ja helpotuksen tunnetta!

Seuraavaksi haluaisin käydä purkamaan Ketipinoria. Lääkäri soittaa minulle maanantaina, katsotaan mitä mieltä hän on! Tuntuu mahtavalta kun saa lääkitystä pois ja voi pikkuhiljaa saada sairaan viittaa harteiltaan alas. Toisaalta törmäsin stigmatisointiin taas kerran. Vaihdoin vakuutusyhtiötä, koska sain toisesta firmasta paremman tarjouksen. Kuulemma ei tarvittu mitään terveysselvityksiä tai muuta ja kaikki vanhatkin sairaudet ja vammat kuuluisivat automaattisesti uuden vakuutuksen piiriin. Kuulostipa hyvältä! Ei kun nimi paperiin ja vanhasta yhtiöstä eroaminen! Kunnes sitten eilen sainkin yllättäen sähköpostia uudesta vakuutusyhtiöstä: tarvitaan selvityksiä terveydestä. Kysyin mitä selvityksiä, vastaus kuului: mielialahäiriöstä. Kerroin tilanteen; historian ja nykyhetken, vastauksena tuli että tarvitaan lääkärinlausunto ja sekin ennen 13.12. Koitin selittää, ettei minulla ole mitään lausuntoa olemassa, vaan sitä varten pitäisi varata erikseen lääkärinaika, mikä ei ole minun tapauksessani ennenkään ollut kovin helppoa, koska olen ns. terve. Minimissään ajan saamiseen on mennyt kuukausi, tavallisesti kauemmin - jos olen lainkaan saanut aikaa. Yritin myös tiedustella millaista lausuntoa tarvitaan, enhän voi vain pyytää lääkärinaikaa ja käskeä kirjoittamaan lausuntoa... 

Tuntuu että taas joku on pelästynyt kauheasti kamalaa kaksisuuntainen mielialahäiriö -termiä, jonka taas yltiörehellisenä kirjoitin täyttämääni terveysselvityspaperiin. Kiukuttaa ja harmittaa, taasko minä olen epäkelpo johonkin? Itse olen ajatellut eläväni varsin tavallista elämää, ei minulla ole minkäänlaista oireilua. Paitsi aina silloin kun iso paha diagnoosi nostaa esteitä tielleni, silloin teksi mieli kiljua turhautumisesta ja epäreiluuden tunteesta.

Voi kunpa pian saisin lääkityksen pois ja diagnoosin purettua! Jos se vapautuksen päivä joskus koittaa, tuntuu silti tosi kurjalta kaikkien niiden muiden kannalta, joilla tämänkaltaisia diagnooseja on: ei ole helppoa monikaan ihan tavallinen asia, vaikka asiat olisivat kuinka kunnossa ja mallillaan.

Lääkäri antoi nyt luvan puolittaa masennuslääke Sertralin 100 milligrammasta puoleen, 50 mg:aan. Tällä mennään nyt kolme viikkoa, ja sitten tarkastellaan vointia. Jos se on edelleen hyvä ja normaali, lopetetaan Sertralin kokonaan. Sen jälkeen voimme päästä Ketipinorin purkamiseen. Olenpa tyytyväinen!

Puhuimme myös menneistä vauhdikkaammista jaksoista. Kerroin sellaisia olleen, mutta liitän ne itse siihen, että olen esimerkiksi valmistellut vapaaehtoistyönä opiskelujen ohessa isoa tapahtumaa, joka vei kaiken liikenevän ajan. Oli myös jakso, jossa minut irtisanottiin vuokra-asunnostani, koska vuokraisäntä halusi sen omaan käyttöönsä. Silloin hän myös pimitti minulta vuokratakuuni, ja koska olin ulkomaalaisena opiskelijana vieraassa maassa, olin aika heikoilla kun piti yhtäkkiä rahattomana löytää uusi asunto, Siihen meni muutama kuukausi ja etsin asuntoja vimmaisesti öisinkin netistä - opiskelujen ohessa. Kun viimein sain asunnon ja apurahan jatko-opiskeluuni, putosin. Itse olen tulkinnut sen niin, että lykkäsin väsymystä ja ahdistusta epävarmassa tilanteessa ja kun asiat lopulta selvisivät, ponnistelu loppui ja väsymys sai tulla. Silloin olin pari viikkoa aika maissa eikä paljon mikään huvittanut. Lopulta mieliala kääntyi kuitenkin paremmaksi kun sain levättyä ja toivuttua.

Itse näen että vauhdikkaammat jaksot ovat liittyneet paljoon puurtamiseen. En ole niiden aikan avarsinaisesti tehnyt mitään hulluuksia tai käyttäytynyt poikkeavasti. Ei ole ollut tuhlaamista, järjettömiä tempauksia, seksihurjastelua tai muutakaan maanisia piirteitä. Masennusjaksoja minulla on ollut varsinaisesti kaksi. Toisen aikaan olin lopussa ja nurkkaanajettu oltuani avo- ja avioliitossa väkivaltaisesti käyttäytyneen narsistisen alkoholistin kanssa kuusi vuotta. Tähän auttoi se, että pääsin hetkeksi turvaan ja lepäämään psykiatriselle osastolle. Levättyäni pari viikkoa sairaalassa löysin voimia erota ja lähteä maasta, jotta olisin varmasti turvassa. Toisen romahduksen syynä kymmenen vuotta myöhemmin oli se, että silloinen avopuolisoni jätti minut varoittamatta, selittämättä, kuin nallin kalliolle satoine kysymyksineni. Pakenin surua ja epätietoisuutta työntekoon, mikä johti 9 kuukautta myöhemmin vakavaan uupumiseen ja 2 viikon sairaalajaksoon. Silloin tulkittiin, että ankara työskentely oli ollut hypomaaninen jakso. Tästäkin palauduin kuukauden sairaslomalla. 

Lääkärin mukaan diagnoosia voidaan pohtia uudelleen mikäli lääkkeiden purkamisen jälkeenkin olo on hyvä ja vakaa. Puhuimme myös siitä, että minut jo noista ulkomailla opiskelun ajoista läheisesti tuntenut paras ystäväni voisi tulla seuraavaan hoitokokoukseen kertomaan omia vaikutelmiaan voinnistani viimeisten 15 vuoden ajalta. Pitääpä pyytää! Olen todella iloinen tästä uudesta suunnasta, lääkkeiden vähentämisestä ja mahdollisuudesta tarkastella diagnoosia uudelleen.